Taitoniekantiellä oli kaksi iäkästä rouvaa päiväkävelyllä. Ensimmäinen kulki itse, toinen tukeutui rollaattoriin. Ohittaessani heidät kuulin ensimmäisen toteavan lakonisesti: "Ei sitten jorattu." Ei hymyn häivääkään, ei pienintäkään naurahdusta. Kunpa tietäisin, mistä rouvilla oli puhe!
Palatessani myöhään yöllä kotiin samaisella Taitoniekantiellä liikkui runsaasti kansainvälisiä opiskelijoita. Rentukan Stammtisch-kemut olivat päättymässä, mikä näkyi ja kuului pitkänkin matkan päähän, kuten tavallista. Ensiksi vastaani pyöräili neljän espanjaa ja englantia puhuvan nuoren joukkue. Heidän iloiset huutonsa sekoittuivat öiseen lintujen lauluun.
Neito 1: Oh Finland! I love Finland!
Nuorukainen 1: Muy bien Finland!
Neito 2: This is so cool! Finland, Finland!
Nuorukainen 2: Muy bien, muy bien, so cool!
Neito 1: (huomaa HH:n ja vilkuttaa) Hello, friend!
HH: Hello! You like Finland, do you?
Neito 1: We LOVE Finland so much!
Nuorukainen 2: Muy bien, muy bien, love Finland!
HH: That's right! (heiluttaa käsiään) Wuhuu!
Nuoret: (nauravat ja huutavat) Wuhuu! We love Finland! Muy bien!
Seuraavaksi kohtasin ranskaa puhuvan kolmikon. En saanut selvää heidän keskustelustaan, ennen kuin kuulin nuorukaisen huikkaavan kahdelle neitokaisseuralaiselleen, että minäpäs sanon jotakin tuolle tyypille.
Nuorukainen: Ça va?
HH: Ça va bien, très bien! Et toi?
Nuorukainen: (hämmästyneenä) Très bien, très bien!
[Ranskaa osaamattomille lukijoilleni kerrottakoon, että edellä esitetty sananvaihto vastaa suomen "mitä kuuluu - mitäpä tässä, hyvää, entä itsellesi - oikein hyvää" -keskustelua.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti