tiistai 14. elokuuta 2007

Amici, dies perdidi!

Varmaankin jo muinaiset roomalaisopettajat tolkuttivat oppilailleen, ettei tekstiä kannata aloittaa sanoilla "jo muinaiset roomalaiset". Kyseinen aloitus on (muka) kulunut, lattea ja ikävä. Vielä mitä. Kirjoittajalle, jolle alku on hankalaa - kuin myös keskikohta ja lopetus - tuon lausekkeen olemassaolo on silkka helpotus. Minkä tahansa länsimaisesta kulttuurista kertovan jutun voi aloittaa historiapläjäyksellä, sillä roomalaiset osasivat näyttää mallia asiassa kuin asiassa.
Jopa ensimmäisen blogin voi aloittaa kertomalla muinaisista roomalaisista. Hekin nimittäin kirjoittelivat kuulumisistaan kirjeissä - ja seinissä. Juuri nämä seinäkirjoitukset olivat aikansa blogeja ja keskustelufoorumeita (sic!). Kuka tahansa (kirjoitustaitoinen) saattoi raapustaa seinään ajatuksensa nimen kanssa tai ilman. Muiden kirjoituksia pystyi kommentoimaan milloin vain, ja jos joku halusi piristää aihetta kuvalla, riitti, että hänella oli pala hiiltä. Eipä tarvinnut latailla valokuvia verkkoon, säätää resoluutiota tai pohtia tekijänoikeuksia. Mikä parasta, ajatusten näkyvyys oli taattu. Jos oli sitä mieltä, että Sulpicius on kiero petturi, koko kaupunki saattoi tietää siitä seuraavana päivänä.
Aloitin blogin kirjoittamisen siksi, että oppisin kirjoittamaan blogia. Valitettavasti en edes tiedä, miten tuota hankalaa b-sanaa tulisi käyttää ja taivuttaa. Bloggaanko minä? Olenko bloggaaja vai bloggari? Oli miten oli, haluan opetella kirjoittamaan epämääräiselle yleisölle. Aiemmin olen kirjoittanut vain itselleni, tietyille ihmisille tai julkisolle*; nyt tahdon kokeilla, kuinka sujuu ajatusten kokoaminen ja muotoilu tuntemattomalle lukijakunnalle. Blogin pitämiseen liitän myös egoistisia ajatuksia: minun asiani kiinnostavat lukijoita, minä osaan muotoilla ajatukseni parhaiten, minua kuunnellaan ja luetaan.
Sisäinen narsistini kuitenkin vaikenee, kun kerron sille, miksi ylipäätään ryhdyin kirjoituspuuhiin. Sanoiksi muotoiltu ajatus on jo kahdesti ajateltu, ja kirjoitettu ajatus joutuu harkintaan kolme kertaa. Päivän aikana tuhannet ja taas tuhannet ajatukset vilistävät pitkin aivoja, eikä niitä kaikkia voi millään kehittää kunnon aatoksiksi. Kirjoittamalla pystyn kuitenkin pelastamaan ja tulkitsemaan edes osan siitä, mitä päässäni liikkuu. Olen hävittänyt elämästäni monta päivää, koska joistakin en ole jaksanut tai viitsinyt säästää yhtään mitään, en edes yhtä ajatusta. Amici, dies perdidi - ystävät, olen hukannut päiviä!
Tuhlaaminen ei saa jatkua. Tästä lähtien jokaisesta päivästä säästyköön jotain - väri, tuoksu, maku, sana, edes yksi kirjain. Jos olen oikein säästäväinen ja talletan sanoja päiväkirjaani, minun sietää olla tyytyväinen. Jos sen sijaan sijoitan osakkeisiin ja kirjoitan blogiin, sanoistani saattaa hyötyä joku toinenkin. Kirjoittamisen aloittamiseen vaikutti vielä eräs ystävä. Lämmin kiitos ja terveisiä hänelle!
* Lempisanani journalistiikan pääsykoekirjassa (Risto Kuneliuksen Viestinnän vallassa)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...